She-Hulk ja jatko-osan paluun po... jälkeläisen uudelleenlämmitetyt seikkailut

Fanimaailma kohisee She-Hulkista ja naispuolisesta Thorista, ja feministit kauhistelevat ja moittivat niitä, jotka haluaisivat pitää supersankarit miehinä.

Itse en pidä tuosta versioinnista siksi, että minusta se on tuotantoyhtiöiltä laiskuutta, luovuuden puutetta ja ahneutta. Vanha hyvä lypsylehmä naamioidaan uuden näköiseksi tavalla, joka vetoaa nyt pinnalla oleviin feministeihin, jotta saataisiin heidänkin rahansa, ilman että tarvitsi varsinaisesti keksiä tai tuottaa mitään uutta. On surullista, että feministit ottavat tämän vastaan suurena edistyksenä ja toiveidensa kuuntelemisena, vaikka oikeasti heille myydään sama vanha juttu.

On toki myönnettävä, etten tunne Marvelin sarjakuvahahmojen persoonia tai kehitystä, enkä siksi pysty arvioimaan, onko naispuolinen Thor henkilönä miespuolisen toisinto vai tuoko se tarinoihin jotakin uutta feminististä näkökulmaa. Päällisin puolin kuvio näyttää kuitenkin siltä, että naispuoliset hahmot ovat samanlainen keino kalastella naispuolisija ostajia kuin vaaleanpunainen maastokuvio vaatteissa tai kukallisilla kahvoilla varustetut työkalut. Sama vanha juttu naisille suunnattuna.

Samalla tavalla minua harmittaa elokuvateollisuuden into tehdä yhä uusia ja uusia jatko-osia suosittuihin elokuviin. Viidettä Indiana Jones -elokuvaa suunnitellaan, Fast&Furious -leffoja on tehty kymmenkunta, Mission Impossible:ja on kuusi, Die Hard:ja viisi ja kuudennesta huhutaan, Expendables-elokuvia on tehty neljä, kuudes Terminator-elokuva tulee loppuvuodesta, Top Gun -elokuvalle tehdään jatko-osa vuosikymmenien jälkeen. Puhumattakaan 25:stä James Bond elokuvasta. Hollywoodissa työskentelevä tutuntuttu vastasi, että jatko-osia tehdään, koska vanhan idean lämmitteleminen tulee halvemmaksi kuin uuden kehitteleminen tyhjästä ja ne tuottavat melko varmasti katsojien halutessa nähdä vanhan suosikkinsa. 

Paljolti sama asia on Disneyn keksintö tehdä vanhoista piirroselokuvistaan näyteltyjä versioita. Helppoa: tarina ja varmasti lipun ostavat fanit (nyttemmin lapsineen) ovat jo valmiina, joten ei tarvitse kuin kerätä lipputulot toisen kertaan samasta jutusta. Elokuvien uusintaversioita, joita on tehty jo kauan - Pikku Naisista on tehty kahdeksan elokuvaa ja useita tv-sarjoja - perustellaan usein uudella tulkinnalla, joka antaa katsojille jotain uutta, ja ilmeisesti tekijöiden vakaumuksella, että heidän versionsa on parempi kuin aiemmat, mistä jokaisella on tottakai oma mielipiteensä.

Mieleen tulee vanha suomalainen tarina siitä, miten köyhän talonpojan unelma oli kokonaisen järven verran puuroa, koska hän ei tiennyt mistään hienoista herkuista eikä osannut sellaisia edes kuvitella saati haluta. Samalla tavalla mekin otamme ilolla vastaan saman tutun uudelleen lämmitetyn James Bond -puuron viihteessä, koska tiedämme pitävämme siitä, emmekä osaa edes kuvitella saati vaatia uusia ennennäkemättömiä ideoita ja tarinoita ja ruokia. Seuraavaa jatko-osa odotellessamme teemme listoja siitä, miten harvat jatko-osat ovat olleet parempia kuin alkuperäinen elokuva, ja poikkeuksista, jotka vahvistavat säännön.

Pää pensaassa

Tällä kertaa jutun loppu ensimmäisenä. Romppanen (se on Markkulan vanhan käännöksen mukaan Romppanen eikä mikään Slartibartfast!) sanoi:

"Mitä väliä sillä on? Olen sitä mieltä, että lopullisen selvyyden saamisen mahdollisuus on niin naurettavan pieni, että on parasta ripustaa sellaiset pohdinnat vessan seinälle ja keskittyä pienempiin asioihin. Olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa."

Tämä liittyy siihen, että törmäsin äsken tilanteeseen, jossa olisin voinut ja minun olisi kuulunut kiinnostua siitä, miten asiat ovat ja menevät Suomessa, Euroopassa, koko läntisessä maailmassa, miten pankkien pelastamiset, Euroopan liittovaltiokehitykset, vallan keskittyminen, työttömyys, globalisaatio, pankirismi, puolueiden ja päättäjien voimattomuus ja virheet jne. jne. vaikuttavat asioiden kulkuun ja meidän elämäämme, ja mistä ne johtuvat, ja miten niitä vastaan voisi taistella. Totesin, etten halua tietää. Ja samalla tiedostin olevani tällä kertaa itse se, jota me halveksimme, kun hän painaa päänsä pensaaseen ja kieltäytyy näkemästä ongelmia. 

On aivan totta, että jos kaikki ihmiset kantaisivat vastuunsa ja tekisivät oikein, isotkin ongelmat ratkeaisivat, eikä niin ollen ole mitään puolustusta sille, ettei tee mitään asioiden eteen. Eihän se, että on pieni, mitätön ja osaamaton, ole mikään puolustus. Asioista voisi ottaa selvää ja ryhtyä vaikuttamaan - nykyään siihen on kanaviakin enemmän kuin aiemmin. Sen takia natsit pääsivät valtaan ja saivat tehdä hirmutekonsa, kun tavalliset ihmiset eivät halunneet tietää eivätkä puuttua asioihin, ja meidän mielestämme ne tavalliset ihmiset olivat laiminlyönnillään yhtä syyllisiä kuin ne jotka oikeasti tekivät hirmutöitä. 

Voin siis myöntää ainoaksi puolustuksekseni sen, että olen laiska ja mukavuudenhaluinen enkä jaksa nähdä vaivaa ottaakseni selvää itseäni isommista asioista, ja pelkään sitä, mikä on oman elämänpiirini ja mukavuusalueeni ulkopuolella. Ehkä voisin myös kysyä, mistä minä sitten tietäisin - vaikka ottaisin selville kaiken löytämäni, en ehkä silti tietäisi kaikkea - mikä on oikein ja millä keinoin maailma pelastuisi? 

Joten totean, etten halua tietää. Että keskityn mieluummin pienempiin ongelmiin, sellaisiin, jotka mahtuvat omaan elämänpiiriini ja jotka kykenen käsittämään. Että olen mieluummin onnellinen omalla tasollani kuin yritän olla oikeassa sellaisessa, mihin otteeni ei yllä. Olen pahoillani. :-/

"Kirjat voivat pilata sisustuksen"

Kouvolan sanomat uutisoi, että sisustusuunnittelija Teuvo Lomanin mukaan kirjahyllyt ovat muinaismuistoja eivätkä kirjat näytä hyvältä, joten ne eivät kuulu nykyaikaiseen, tyylikkäästi sisustettuun kotiin. Häntä säestää kouvolalainen tyttö, jonka kodissa ei ole kirjahyllyä eikä kirjoja, koska hän kokee, ettei kirjahylly ole tätä päivää. Ei kenelläkään hänen kavereistaankaan ole sellaista. Hän ei lue kirjoja, ja vaikka lukisikin, ei laittaisi kirjoja näkyville, koska ne eivät näytä hyvältä.

Ensimmäisenä tekee mieli sanoa, että jos asianosaiset olisivat lukeneet kirjoja, he olisivat saattaneet kerätä sen verran sivistystä, etteivät kuvittelisi olevansa oikeita henkilöitä määrittelemään, mikä on oikea tapa ihmisen elää elämänsä ja suhtautua ihmiskunnan kulttuuriperintöön, sikäli, kun kenelläkään on oikeutta määrätä sellaista kenenkään toisen osalta. On aika yliolkaista nimenomaan monien arvostamana ja kuuntelemana julkkis-sisustusprofeettana julistaa, että nykyään ei sitten ole enää sopivaa lukea kirjoja tai ainakaan antaa kenenkään nähdä kotonaan sellaisia noloja muinaismuistoja. Tietenkään fiksut ihmiset eivät ota tuollaista aivopierua vakavasti, kuten Kouvolan sanomien kommenttiosiosta voi lukea, mutta entä ne ei-niin-fiksut ihmiset, joiden käsitykset elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta sellaisesta ovat median ja ympäristön muokattavissa, koska he haluavat olla niin kuin muut ja niinkuin on muodikasta ja niinkuin heidän odotetaan olevan? Entä ne nuoret, jotka lapsina innostuvat lukemaan mutta kuulevat sitten kavereiltaan, että lukeminen on niiden nolojen hikipinkojen ja hikarien hommaa eivätkä he "tiedä yhtään kaveria, joilla olisi kirjoja esillä." Nuorelle varsinkin on paha juttu olla toisenlainen kuin "kaikki muut", joten lukeminen ja sen myötä myös into opiskella ja sivistyä ja arvostaa sivistystä voi loppua siihen, eikä sitä mikään mahti enää muuta, valitettavasti.

Teuvo Lomanin arvelu, että kun kirja on kerran luettu, eihän sitä enää lueta uudelleen, eikä nähtävästi siis tarvitse säilyttääkään enää sen jälkeen, kielii nimenomaan siitä, ettei hän harrasta lukemista eikä arvosta kirjoja. Lähes kaikilla tuntemillani ihmisillä on tapana kerätä omaan kirjahyllyyn ne rakkaimmat ja tärkeimmät kirjat voidakseen palata niihin yhä uudelleen. Ehkä dekkareissa, joissa tärkein pointti on arvoituksen ratkeaminen ja murhaajan selviäminen, ei ole enää viehätystä uudelleen luettuina, aivan kuin Shayamalanin elokuvissa, kun loppuyllätyksen on kerran nähnyt, mutta ainakin minulle niissä rakkaimmissa kirjoissa on pitkin matkaa mielikuvia ja ajatuksia, joihin haluan palata uudelleen. Ihan vasta katselin taas kerran Helvetinkuilua ja sen toisella puolella istuvaa Birkiä Ronjan olkapään takaa, tai kuuntelin sydän kaihoten, mitä ne puhuivat toisilleen koivunlehtien suojassa virran viedessä kohti Rutjankoskea. Olen jo monena päivänä käynyt hetkittäin katsomassa uudestaan ja uudestaan, mitä Atrejú koki etsintäretkensä vaiheissa ja Bastian yritettyään kruunauttaa itsensä Fantaasian keisariksi. Tuntuu jotenkin yksiulotteiselta, jos ihmisellä on vain tämä maailma ja muistonsa itse näkemistään asioista, ja kirjojen sivuille painetut ajatukset ja mielikuvat ja keskustelut - vaikka hän suostuisikin niihin tutustumaan - eivät merkitsisi hänelle enempää kuin kertakäyttöinen kosteuspyyhe: hetken virkistys, jonka voi sen jälkeen heittää pois ja unohtaa. Kirjoihin on kirjoitettu niin paljon viisautta, että minusta ne ansaitsevat tulla arvostetuiksi ja säilytetyiksi, vieläpä näkyvällä paikalla.

Mutta toisaaltahan olen yhtä väärässä kuin syytän herra Lomanin olevan, jos tuomitsen kirjattomien ihmisten elämäntavan.

Kuinkahan paljon kirjahyllyttömyydestä muuten johtuu siitä, millaisina kirjahyllyt ja olohuoneet on iänkaiken esitetty huonekalukuvastoissa ja sisustuslehdissä? Varsinaisen aiheen eli huonekalujen ympärille on rakennettu näön vuoksi huone, jossa muutamat koriste-esineet ja tekstiilit yrittävät saada tilan näyttämään edes jotenkuten mukamas asutulta. Kirjahyllyn täytteeksi oli aseteltu joitakin lasi- ja posliiniesineitä ja muutama pieni rekvisiittakirja, koska ne on helpompi ja nopeampi lisätä asetelmaan kuin latoa koko hylly täyteen yksittäisiä oikeita kirjoja. Ehkä osansa oli myös sillä, että joskus 50- tai 70-luvulla - en tiedä - standardivalmisteisen kirjahyllyn osaksi tuli baarikaappi ja vitriini laseja varten, joten oli luontevaa laittaa esittelykuvien kirjahyllyihin myös sen vuoksi lasisarjoja ja boolimaljoja. Olisivatko ihmiset sitten niistä mainoskuvista ottaneet mallia, että tyylikkääseen ja ajanmukaiseen olohuoneeseen kuuluu kirjahylly, jossa on esillä lasimaljakoita ja koriste-esineitä mutta ei kirjoja? Jos sitten siitä ihmiset jossain vaiheessa vain totesivat, että ei sitä kirjatonta kirjahyllyä oikeastaan tarvitse, kun ne lasimaljakot voi sijoitella tyylikkäästi matalammille tasoille? Sisustuslehdissä näkyi kai joskus myös oikeiden ihmisten koteja, joissa oli oikeita kirjahyllyjäkin, mutta ne saattoivat olla taiteilijoiden ja sivistyneistön koteja, joten oli ihan ymmärrettävää, että niissä oli sellaisia erikoisuuksia kuin kirjoja täynnä oleva kirjahylly tai jopa kirjastohuone! Se huonekalukuvastojen kirjaton olohuone oli kuitenkin tavallisten ihmisten normi.

Vanhempani muun muassa pitivät kirjojen ostamista kotiin järjettömänä - heidän kirjahyllyssään oli ja on edelleen silkkikukilla täytettyjä maljakoita, lasiesineitä, koristefiguureja, valokuvia ja täytetty orava sekä muutama lasten opistelua varten aikoinaan ostettu tietosanakirjasarja. Kun veljeni kotoa muutettuaan ryhtyi täyttämään asuntoaan romaaneilla, vanhempieni oli vaikea hyväksyä saati ymmärtää sitä. Sehän on rahan tuhlausta ja tilan haaskaamista, koska kerran luettua kirjaa ei tarvitse enää, ja kirjat keräävät pölyäkin...

Ehkä pitää vain luottaa siihen, että kirjoja rakastavat ja arvostavat ihmiset viittaavat kintaalla sille, että sisustusgurun mielestä kirjat eivät näytä hyvältä, tai sitten hankkivat kirjahyllyynsä ovet peittämään niitä, ja opettavat myös lapsensa arvostamaan ja rakastamaan kirjoja ulkomaailman muodeista välittämättä. Ja hyväksyä, että niitä muita, jotka periyttävät kirjattomuutensa ja sivistymättömyytensä aina seuraavalle polvelle, olipa se muodikasta tai ei, tulee aina olemaan, ja tulevaisuudessa luultavasti aina vain enemmän, koska evoluutio toimii nykyään niin.

Kuminaama, moottiriturpa, ilopilleri ja uskomaton tyyppi on poissa :-(

Luin aamulla melkein epäuskoisena uutisen Robin Williamsin kuolemasta. Lukiessani mietin, että jaa, 63-vuotiaana, no kyllähän sen ikäisenä voi sairastua tai saada sairaskohtauksen ja kuolla, mutta surkean aikaisin.... Eikun masennus, päihteet ja itsemurha.

:-(

Minun päällimmäinen ajatukseni on, suuren surun ja myötätunnon lisäksi, että tämän pitäisi kertoa kaikille niille "Mutta sullahan on kaikki ihan hyvin, joten ei sulla ole mitään syytä masentua" -kommentteja laukoville ihmisille, että vaikka olisi ainutlaatuisen taitava, superlahjakas, koko maailman rakastama, kaikkien tuntema ja tavallisiin pulliaisiin verrattuna huomattavan rikas, silti voi sairastua masennukseen ja kuolla siihen. Jos tuollaisessa asemassa oleva, varmasti edelleenkin massoittain fanikirjeitä saava mies voi vajota uskomaan, ettei hänellä ole syytä elää eikä hän ole tarpeeksi hyvä, eikö se viimeistään kerro, että kyseessä on sairaus, johon ihminen itse ei voi vaikuttaa, eikä mikään "emmä nyt jaksa, ei huvita" -tuuli?

Minulle Robin Williams on ennen kaikkea Good Morning Vietnamin moottoriturpainen Adrian Cronauer - "The weather out there today is hot and shitty and with continued hot and shitty in the afternoon. Tomorrow a chance of continued crappy with a pissy weather front coming down from the north. Basically, it's hotter than a snake's ass in a wagon rut." Olen myös tietoinen Mrs. Doubtfiresta, Peter Panista, Jumanjista, Flubberista, Birdcagesta, Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja muista, vaikken niitä nähnyt kuin kerran. Nimenomaan tuntuu niin epäreilulta, että tuollaiseen pystyvä ainutlaatuisen lahjakas ja taitava ja upea ihminen jää masennuksen vangiksi ja se saa kuristaa hänet hengiltä. :-( Williamsillahan oli läheisiä ja hän sai hoitoa, eikö kukaan pystynyt estämään tuota? Eikö kukaan voinut tehdä vielä jotain auttaakseen häntä? Uutisissa puhuttiin rahahuolista - toivottavasti nyt ne naiset, jotka eroissa veivät hänet vararikon partaalle, ovat nyt tyytyväisiä :-(

Haluaisin kuvitella, että ne miljoonat ja miljoonat rakkaudesta, ihailusta, myötätunnosta ja arvostuksesta kertovat viestit, joita tänään on sanottu, kirjoitettu, ladattu nettiin, puhuttu eetteriin tai lähetetty videokuvana Robin Williamsin kuolinuutisen kirvoittamina, jotenkin kantaisivat hänelle tänä iltana sinne, missä hän nyt on, tiedon ja varmuuden, että häntä rakastettiin hurjan paljon ja koko maailma jää kaipaamaan häntä. :-/ <3

Mistä pitäisi pitää?

Ommellessani tilkkutyötä tuparilahjaksi ystävättärelleni mietin tietysti sitä, mahtaako ystävättäreni pitää lahjastani. Olen aiemminkin antanut samanlaisia tilkkutöitä lahjaksi ystäville ja kavereille, ja aina ajoittain miettinyt, mahtaisivatko ne mennä kaupaksi, jos yrittäisin tehdä niitä myyntiin.

Ihmiset tekevät paljon käsitöitä myyntiin: tekstiilejä, astioita, koriste-esineitä, koruja, vaatteita, kännykänkuoria, vaikka mitä, ja mitä erilaisimmilla tekniikoilla. Olen monesti katsellut myynnissä olevia tuotteita ja toisinaan nähdessäni sellaisia, jotka eivät lainkaan osu yksiin minun makuni kanssa, miettinyt, että kaipa on ihmisiä, joiden mielestä ne ovat todella ihania. Koska töiden tekijä on varmasti ajatellut töidensä olevan hienoja ja on ylpeä tyylistä, miten on tehnyt ne, niitä katsellessa toivoisi, että tosiaan olisi ihmisiä, jotka pitäisivät niistä. Ja täytyyhän heitä olla, koska eihän töiden tekijä voi olla ainoa maailmassa, joka omaa kyseisenlaisen maun, aivan kuin Kaj Franck ja Coco Chanel eivät olleet ainoita, jotka pitivät omista tekeleistään.

Vai voiko? Katselin pari viikkoa sitten tapahtumassa viereisen myyntipöydän kännykänkuoria, jotka olivat periaatteessa ihan hauskoja mutta eivät mitenkään tyylikkäitä, eikä niitä näyttänyt illan aikana menevän kaupaksi yhtään. Tosin en tiedä kuinka kohdallaan niiden hinta oli, ja myös niiden epäkäytännöllisyys saattoi mennä hauskan ulkonäön edelle. Käsityömyymälöissä näkee alennuslaareja, joihin päätyvät ne tuotteet, jotka eivät ole tarpeeksi monien mielestä hienoja. Netin käsityömyyntisivuilla näkee vieläkin hassumpia, hurjempia ja mauttomampia tekeleitä, koska sinne päästäkseen ei tarvitse miellyttää edes sisäänostajaa.

Mutta mikä tai kuka määrittelee sen, mistä ihmiset pitävät ja mikä on heidän mielestään hienoa? Tilkkutyötä ommellessani laitoin ammoisen hääpukuni pitsin (150€/m) viereen loppuun palvelleiden college-housujeni kangasta. Minua viehätti ja huvitti niiden välinen kontrasti, ja kuvittelin, että jos kyse olisi taideteoksesta ja jos töitäni arvosteltaisiin, arvostelijakin saattaisi viehättyä siitä ja ylistää halvan ja kalliin, herkän ja arkisen vastakkainasettelusta löytäen siitä ties mitä korkealentoisia lisämerkityksiä! Mutta aivan yhtä mahdollista olisi, että arvostelija nyrpistäisi nenäänsä ihmetellen, mitä kummaa olin ajatellut yhdistäessäni pitsiä ja college-kangasta, jotka eivät sovi lainkaan yhteen eivätkä ole lainkaan samasta tyylimaailmasta! Kömpelöä, mautonta! Joten mistä luova ihminen voi tietää, onko hänen tekeleensä hieno vai ei?

Mona Lisa Smile -elokuvassa taidehistorian opettaja näyttää diakuvaa äidistään.
Opettaja: This is my mom. Is it art?
Susan: It's a snapshot.
Opettaja: If I told you Ansel Adams had taken it, would that make a difference?
(Ansel Adams oli kuuluisa valokuvaaja)
Betty: Art isn't art until someone says it is.
Opettaja: It's art!
Betty: The right people.
Opettaja: And who are they?

Niin, ketkä määrittelevät, onko teos hieno, ansiokas, tyylikäs, kaunis? Taideopettajat, taidekriitikot, suositut tai arvostetut taiteilijat, teosten ostajat? Mutta eikö jokaikinen heistä ole nuoresta saakka kasvanut pitämään taiteellisesti ansioituneena ja hienona sitä, mitä jotkut toiset ennen häntä opettivat pitämään hienona ja arvostettavana? Ja he taas oppivat omilta opettajiltaan, mikä on oikeaa ja arvokasta taidetta, ja niin taaksepäin. Toki aiemmasta mausta poikkeavia taidesuuntia on syntynyt ajan kuluessa, ja niitä on pidetty aluksi rumina, taitamattomina ja mauttomina. Vincent van Gogh ei myynyt eläessään yhtään taulua, koska ne olivat kaikkien mielestä kömpelöitä ja omituisia. Olisi hauskaa tietää, kuka tai ketkä olivat ne, jotka olivat toista mieltä ja saivat muitakin vakuuttuneiksi niiden erinomaisuudesta niin, että muutkin alkoivat nähdä niiden olevan hienoja eikä rumia, ja niin edelleen, kunnes nyt taideauktoriteetit ylistävät niitä yksimielisesti.

Onhan meillä kai oma henkilökohtainen mielipiteemme siitä, mikä on kaunista ja mikä ei? Vai onko? Sen pohjana on kaikki, mitä olemme elämämme aikana nähneet, mistä muut ovat meille aina - tavalla tai toisella - kertoneet onko se hyvää ja kaunista vai huonoa ja rumaa. Pikkulapselle voi vielä uskotella, että hänen tikku-ukkonsa on upea, mutta kasvaessaan lapsi näkee kulttuurinsa mukaista taidetta ja päättelee viimeistään siitä, että mediassa, mainoksissa, arkipäiväisessä muotoilussa, kirjojen kuvituksissa ja taidehistorian tunnin kuvissa ei näy tikku-ukkoja, mikä on hyvää, arvostettavaa, hienoa ja tavoiteltavaa. Se mistään omasta esteettisestä käsityksestä.

Nykyisin kulttuurierot ovat tasoittuneet, mutta vieläkin voi nähdä jäänteitä siitä, miten eri puolilla maailmaa on pidetty ja pidetään vieläkin hienona ja tyylikkäänä jotain muuta kuin mitä me arvostamme. Aluksi ne saattavat näyttää meidän silmiimme kummallisilta ja epäesteettisiltä, mutta kun tarpeeksi kauan viestitetään, että muiden kulttuuri ja maku on ihan yhtä arvostettavaa kuin meidänkin ja annetaan ymmärtää, että olisi sopivaa ja kiitettävää arvostaa myös muiden kulttuurien tyylejä, mielemme muuttuu vähitellen. Ensi alkuun ehkä löydämme toisen kulttuurin estetiikasta sieltä täältä piirteitä, joissa on jotain yhteistä meidän oman estetiikkamme kanssa. Myöhemmin totumme uuteen tyyliin, ja kohta se onkin mielestämme aika hieno. Koska meille kerrottiin, että se on.

Toki siinä joukossa, joka meille on määritelty kauniiksi ja tyylikkääksi, on paljon hajontaa ja eri ihmiset mieltyvät erilaisiin teoksiin, koska olemme erilaisia ja saaneet erilaisia vaikutteita makumme kehittyessä, mutta yhtäkaikki pohjimmiltaan me pidämme asioista, joista muut kehottaneet pitämään. Pidämme Teema-astioista, koska meille virtaa informaatiota siitä, miten ne ovat klassikoita, suosittuja, kriitikot ovat kiitelleet niiden muotoilua jo vuosikymmeniä sitten ja niistä maksetaan paljon rahaa, joten ne siis ovat arvostettavia. Tietenkään kaikki eivät ole tätä mieltä, mutta toiset taas pitävät jostain muusta, mitä ovat jostain muusta syystä oppineet pitämään hienona ja arvostettavana. Media, kriitikot, läheiset ihmiset, opettajat, auktoriteettihahmot, suositut taiteilijat ja esiintyjät, mainosmiehet kertovat meille, mistä meidän kuuluu tykätä.

Devil wears Prada -elokuvassa muotilehden päätoimittaja selittää:
"You think this has nothing to do with you. You go to your closet and you select that lumpy blue sweater, for instance because you're trying to tell the world that you take yourself too seriously to care about what you put on your back.

But what you don't know is that that sweater is not just blue, it's not turqouise. It's lot lapis, It's actually cerulean. You're also blithely unaware of the fact that in 2002 Oscar de la Renta did a collection of cerulean gowns. And then I think it was Yves Saint Laurent... wasn't it who showed cerulean military jackets? An then cerulean quickly showed up in collections of eight different designers. And then it filtered down through the department stores and then trickled on down into some tragic Casual Corner where you, no doubt, fished it out of come clearance bin. ... It's sort of comical how you think you've made the choice that exempts you from fashion industry when, in fact, you're wearing a sweater that was selected for you by the people in this room."

Senkö vuoksi me noudatamme heidän makuaan, että haluamme olla samaa mieltä itseämme viisaampien kanssa, jotta vaikuttaisimme yhtä viisailta kuin he? Kun muotilehdessä sanotaan, että tämä on muotia, me ostamme sitä, koska selvästikin tyylitietoisemmat gurut tietävät paremmin kuin me, mikä on tyylikästä ja muodikasta? Muotiblogit, joissa toiset kertovat meille, miten olisi suotavaa pukeutua, ovat blogiavaruuden suosituimpia.

Emmekä me halua erottua joukosta, joten on parempi tykätä siitä, mistä muutkin, pukeutua niin kuin muutkin, sisustaa kotinsa niin kuin sisustuslehdessä sanotaan, ostaa käsitöitä, joista muutkin pitävät.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia kuvia piirtäisi lapsi, joka ei olisi koskaan saanut minkäänlaisia vaikutteita ulkopuolelta. Vai piirtäisikö hän mitään, kun ei tietäisi, millaisia kuvia odotetaan?

Tiedostan hyvin sen, etten luultavasti pysty koskaan tarjoamaan yhtään omaperäistä ajatusta tai luomaan mitään oikeasti uutta, koska makuni ja mielikuvitukseni on aivan yhtä lailla yleisen esteettisen käsityksen muokkaama. Aika tekopyhä tämäkin teksti on, kun lainaan siinä toisten (elokuvantekijöiden) ajatuksia ja vouhkaan päätelmästä, jonka lienevät aika monet muut keksineet jo aikoja sitten. Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että tilkkutyöni ovat hienoja ja tyylikkäitä. Ni!

Muutakin kuin :-) ?

Kirjoitin tässä eräänä päivänä viestiä ja lisäsin tekstin perään taas hymiön. Ja pyyhin sen pois koska se ei ehkä sittenkään oikein sopinut siihen. Mutta jotenkin virke tuntui silti kaipaavan loppuunsa jotain enemmän kuin vain pisteen tai huuto- tai kysymysmerkin. Virkkeestä tuntui jäävän puuttumaan jotain ilman hymiötä. Huomasin käyttäväni hymiöitäi kuin välimerkkejä - niitä oli melkein jokaisen virkkeen lopussa, tai ainakin jokaisen kappaleen lopussa.

Olen kuullut sanottavan, että liikaa hymiöitä sisältävä teksti on rauhatonta ja rasittavaa lukea, joten yritin karsia ja vähentää niitä. Mutta ilman :-) -hymiötä virkkeet tuntuivat jotenkin vaillinaisilta, tunteettomilta ja tylyiltä, ja ajatus näytti jäävän roikkumaan keskeneräisenä. Miksi ihmeessä, koska sanat eivät olleet mitenkään tylyjä vaan aivan tavallisia ja neutraaleja?

En ole kielentutkija, joten arvaan, että kyse on tottumuksesta. Hymiöitä on niin tottunut käyttämään ja lukemaan, että niistä on tullut kiinteä osa tekstiä - niillä on oma merkityksensä ja osuutensa kirjallisessa ilmaisussa aivan kuin ! ja ? -merkeillä. Samahan sanojenkin kanssa on, niiden merkitys ja sävy syntyy yhteyksistä, joissa totumme kuulemaan niitä. Olen tottunut lukemaan lauseen sävyn hymiöstä, joten ilman sitä se tuntuu puuttuvan.

Joten jos haluan poistaa ja vähentää hymiöitä, minun täytyy ilmaista hymiön sisältämä informaatio jotenkin muuten, sanoilla.

Siinä kohtaa aloin miettiä, onko jopa niin, että hymiöiden käyttäminen on sallinut minun kaventaa kirjallista ilmaisuani? Onhan laiskan helpompi ja nopeampi kuitata ajatus kolmen merkin hymiöllä kuin selittää sitä monella sanalla seikkaperäisesti. Olemmeko alkaneet kirjoittaa sanoihin pelkän karun asian ja siirtäneet tunnesisällön hymiöihin, niin että kun hymiöt karsitaan pois, jäljelle jäävä ilmaisu tuntuu karulta? Emmekö enää osaa käyttää sanoja kertomaan mitä haluamme sanoa? Siis mitä todella tarkoitamme sanoa? Koska hymiöt ovat helppo, nopea ja suoraviivainen tapa ilmaista ajatuksiaan, niitä tulee käyttäneeksi aina vain useammin. Toisaalta käytettävissä on lopulta aika suppea valikoima ilmaisuja: :-) ;-) :-( :-/ :-l (jollei halua riskeerata monimutkaisempien ja todennäköisesti lukijalle tuntemattomien hymiöiden kanssa) joten ilmaisu kapenee entisestään. Olen usein kaivannut silmienpöyrittelyhymiötä, olankohtautushymiötä tai ironiahymiötä, mutta en ole vielä löytänyt, siis noista välimerkeillä tehtävistä. Animoidut hymiöt ovat tietysti ihan oma lukunsa - viesteissäni lukee joskus "tähän se paniikissa ympäriinsä säntäilevä hymiö".  

Johtopäätös: kirjoitustaitoni on rapistunut ja rapistuu entisestään, jos en vähennä hymiöiden käyttöä ja ala miettiä, miten kirjoittaisin sävyn ja tunnesisällön itse tekstiin sen sijaan. Osattiinhan niin tehdä entisinä aikoinakin! Vastedes kirjoittaisin: "On kyllä ihan sellainen olo, että tekisi mieli säntäillä paniikissa ympäriinsä."

Toki on tilanteita, joissa hymiöt ovat tarpeen. Vaikka parhaansa yrittäisi, kirjoitettuun tekstiin on vaikeaa tai joskus aivan mahdotonta saada haluamaansa sävyä, ja siksi kirjoitettu teksti onkin paras väärinymmärrysten aiheuttaja. Varsinkin kirjoitettu sarkasmi on suorastaan viisaiden juoma, joka useinmiten olisi tarvinnut päälleen samanlaisen varoitusetiketin kuin tupakka-askit tai energiajuomatölkit: "Sisältää sarkasmia. Se voi väärin ymmärrettynä aiheuttaa ärtymystä ja suuttumusta."

Enkä sano, että hymiöitä ei saisi käyttää lainkaan tai etten itse vastedes enää niitä käyttäisi. Tekstareita käyttäessä tai chatissa tai kommentteja kirjoittassa on paljon helpompi ja nopeampi sekä vastata että vastaanottaa: "Kiitos! :-)" kuin "Kiitos paljon, hyvä juttu, minusta tuntui tosi hyvältä ja tulin iloiseksi, kun autoit minua niin nopeasti ja ystävällisesti." Ei niin, ettekö jälkimmäinen varmaan tuntuisi vastaanottajasta vielä paremmalta, mutta hyvältä tuntuu varmasti myös se, kun kiitosviesti tai vastaus kilahtaa takaisin samantien ja on luettavissa ilman scrollaamista tai joissain tapauksissa koko viestin avaamista. Mutta vaikka on monia yhteyksiä, joissa koruton ja nopea ilmaisu hymiöillä höystettynä on paikallaan tai jopa edellytys, toisaalta se ainakin minun kohdallani köyhdyttää ja kaventaa ilmaisua muuallakin, ja sitä vastaan haluan taistella edes omalla kohdallani. Netin sisällöt ja henkilökohtainen viestintä ovat yhä suurelta osin kirjoitettua tekstiä, joten taito sanoa asiansa täsmällisesti, tunnesisältö ja sävy mukaanlukien, on minusta yhä tärkeää. Nih!

Kuka määrää tapetin värin?

Olen kirjoitellut tästä pari kommenttia aihetta koskevaan lehtiartikkeliin, joten laitan ajatukseni myös tänne.

Lehden kolumnissa puhutaan siitä, miten monissa perheissä naiset päättävät kodin sisustuksesta yksin ja mies joutuu vain alistumaan siihen. Vain yksin asuessaan miehellä on vapaus päättää tavaroistaan ja ympäristöstään.

Olen itsekin monesti katsellut lehtijuttuja, joissa esitellään jonkun hienosti sisustettua omaa kotia - valkeita huonekaluja ja romanttisia valkeita tekstiilejä ja taiteellisesti aseteltuja koriste-esineitä, tai limen, turkoosin ja beigen sävyjä, tehosteseiniä, moderneja huonekaluja, avaraa tilaa ja design-koriste-esineitä. Tai pastellivärejä, kukkakuvioita, pikkuruutuja, söpöjä rimsuja, hauskoja koristeita, vähän vintagea. Yhtäkaikki kodit näyttävät siltä, että ne on tehty sisustamista, ei elämistä varten. Missään ei näy henkilökohtaisia mutta tyyliinsopimattomia tavaroita. Ja olen miettinyt, miltä sellaisessa kodissa asuvasta miehestä tuntuu. Tunteeko hän olonsa kotoisaksi? Tunteeko hän, että koti on myös hänen kotinsa? Tunteeko hän itsensä tasa-arvoiseksi ja hyväksytyksi omana itsenään?

Jääkiekkojulisteita ja hirvenpäitä
Jutussa puhutaan siitä, miten miehelle tärkeät mutta naisen mielestä tyylittömät tavarat tapaavat kadota kellarin perukoille tai mennä "vahingossa" rikki. Mietin sitä, että jos toiselle sanotaan, etteivät hänelle tärkeät tavarat kelpaa/sovi yhteiseen kotiin, sehän tarkoittaa samaa kuin että hyväksyy toisesta ihmisen persoonasta ja identiteetistäkin vain osan, ne itseä miellyttävät jutut. Minun mielestäni jos toista rakastaa oikeasti, hänen hyväksyy sarvineen, hampaineen ja kammottavine metsästysmuistoineen. Jos ei halua hirvenpäätä seinälleen, ei pidä muuttaa yhteen metsästäjän kanssa, vai mitä? Meillä oli exän kanssa eteisen seinällä jalkajousi, joka oli hänelle tärkeä, koska hän oli tehnyt sen itse ja oli ylpeä siitä, ja se liittyi hänen koko ikänsä fanittamiin asioihin. Vaikka en olisikaan jakanut hänen makuaan siinä asiassa, ei minulle olisi tullut mieleenkään kieltää häntä laittamasta sitä siihen, koska onhan koti myös hänen kotinsa, ja kyllähän hänenkin pitää saada omassa kodissaan laittaa esille hänelle tärkeitä tavaroita!

Miesluola - miehen koti?
Sisustusohjelmissa näkee Suomessakin jo Jenkeistä tuttuja "miesluolia", eli tiloja, jotka mies on saanut sisustaa oman mielensä mukaan ja jonne vaimolla ei ole edes tulemista. Jossain suomalaisessa jutussa mies totesikin antaneensa vaimolleen vapaat kädet muun huushollin sisustamisessa sillä ehdolla, että saa sisustaa oman "luolansa" juuri niin kuin haluaa. Mutta silloinhan miehen oma luola on hänen kotoisa kotinsa enemmän kuin olohuone, keittiö, kylppäri, joissa muu perhe elää arkeaan. Mies siis käytännössä karkotetaan omasta kodistaan ja muun perheen yhteydestä ulkopuolelle, tai ainakin annetaan tilanteen mennä siihen, että se muu tila on miehelle mieluisampi kuin perheen varsinainen koti. Varsinkin, jos se varsinainen koti on sisustettu sellaiseksi, ettei mies siellä viihdy - onko ihme, jos mies ei enää viihdykään perheensä luona?

Tavallaan ajatus on vanhempaa perua; aikoinaan maaseudulla tai pientaloissa miehellä saattoi olla autotalli tai "versta" tai vaja, jossa säilytettiin autoa, ruohonleikkuria, pientyökaluja ja pihakalusteita, ja jonne mies saattoi rakentaa oman maailmansa, koska ulkorakennuksen sisustus ei vaimoa kiinnostanut. Ja kas, sitten jossain vaiheessa riitoihin ilmestyi valitus siitä, kun mies viettää kaiken aikansa verstallaan. Vaikka pihatyöt ja kunnossapitotyöt onkin tehty, mies viihtyy autotallissa paremmin kuin sisällä talossa. Johtuisiko siitä, että miehellä oli siellä ne omat lempijuttunsa, joita vaimo ei nätisti sisustettuun kotiinsa huolinut?

Muodikas näyttelykoti
Minun mielestäni (ja varmaan jonkun muunkin) kodin pitäisi olla se kaikkein omimmalta tuntuva paikka, se jossa voi "olla kuin kotonaan", joten tottakai sen haluaa sisustaa itselle tärkeillä ja mieluisilla asioilla. Nehän juuri tekevät siitä paikasta oman. Ymmärrän toki sen, että jotkut ihmiset tarvitsevat työnsä ja asemansa vuoksi edustuskodin, jonka tarkoitus on nimenomaan miellyttää muita ihmisiä ja tarjota asiaankuuluvat ja odotetunlaiset puitteet edustustilaisuuksille, mutta sisustuslehtien kodit ovat monesti "tavallisten" ihmisten koteja. Varmasti monet ihmiset nauttivat ihan omissa oloissaankin asumisesta tyylikkäässä ja huolellisesti sisustetussa kodissa, mutta silti jotkut tuntuvat sisustavan kotiaan enemmän muille näytettäväksi kuin itseään varten, ajatellen että tällainen pitää olla, koska se on nyt muotia. Aivan kuin koti olisi heille yksi väline päteä lähipiirin silmissä. Vaikka monet sanovat sisustamistaan harrastukseksi, tuntuu absurdilta harrastaa sitä, että yrittää muokata itseään ja ympäristöään sellaiseksi kuin muut ovat määritelleet muotilehdissä.

Muodista jätteeksi
Ehkä kuvittelen liikoja eivätkä ihmiset sentään muuta kotiaan puolivuosittain vain koska tyyligurut ovat päättäneet tuoda muotiin uudenlaisen tyylin, vaan varmaan useimmat, sitten kun sisustusta on kulumisen, kyllästymisen ja tarpeiden muuttumisen takia syytä uusia, poimivat sillä hetkellä näkyvillä olevia omalta tuntuvia tyylejä, ja katselevat sitten niitä niin kauan kunnes remontille on taas tarvetta muista syistä. Mutta toisaalta nämä lehtien "hanki ajattomia huonekaluja, jotta voit uusia tyyliä vaihtamalla vain tekstiilit ja koriste-esineet" -jutut antaisivat ymmärtää, että on ihmisiä, jotka haluavat uudennäköisen ja mieluiten muodinmukaisen kodin aina puolivuosittain. Ja minua hirvittää katsellessani kaupassa "sisustusesineitä", että mihin ihmiset laittavat ne sitten, kun tulee aika vaihtaa toisenlainen tyyli? Säilötäänkö ne otettavaksi takaisin käyttöön taas myöhemmin? En jaksa uskoa. Kirpputori olisi hyvä juttu, mutta pelkään niiden päätyvän kaatopaikalle :-( Muutenkin, jo eri tekstiilien vaihtaminen kesäksi ja talveksi vaatii melkoisesti säilytystilaa niille seuraavaa kautta odottaville verhoille, matoille, tyynyille, peitteille ja pikkuesineille...

Epäilemättä yleistän liikaa. On varmasti miehiä, jotka pitävät vaimonsa sisustamista muodikkaista kodeista tai joiden vaimot kuuntelevat miestäkin sisustuksessa, ja miehiä, jotka sisustavat perheen kodin paremmalla maulla kuin vaimo eikä vaimo puutu siihen. On varmasti myös paljon koteja, joissa sisustus päätetään oikeasti yhdessä, ja koteja, joissa sisustusta ei paljoa edes mietitä, kun on tärkeämpääkin miettimistä. Mutta se, mistä en pidä, on se median huoma kuva, jota monet pitävät normina ja tavoiteltavana koti-ihanteena, ja joka välittää kuvaa naisten sisustusvallasta ja miehistä altavastaajina, jotka myönnytyksenä saavat miesluolan, kun eivät omana itsenään sovi naisen kotiin. Eniten minua huolestuttaa se ajatus,  jonka näen naisten sisustamisen ja rikkoontuneiden suhteiden välillä. Jos nainen sisustaa ja järjestää kodin sellaiseksi, että mies tuntee itsensä siellä ulkopuoliseksi, ja nainen lisäksi antaa ymmärtää, ettei hyväksy miestä kokonaan myös menneisyyksineen ja tavaroineen, onko ihme, jos mies lähtee viimeistään, kun tähän lisätään sekin torjuminen, kun nainen umpioituu vauvansa ympärille ja sulkee miehen ulos myös läheltään?